Unelmien välissä

Olen aina urheillut. Uskoisin, että halutessani olisin voinut olla ammattiurheilija, mutta lapsesta asti on ollut selvää, että lähden normaaliin työelämään lyhyen, huonostipalkatun ja epävarman urheilijanuran sijasta. Olen nimittäin aina pärjännyt hyvin myös koulussa, joten oli suhteellisen aikaisesta iästä asti selvää, että tulen käymään yliopiston ja päätymään suhteellisen hyvin palkattuun turvalliseen työhön.

Tästä valinnasta huolimatta pidän itseäni urheilijana ja nautin urheilusta todella paljon. Aika ajoin minua edelleen houkuttaa ajatus, että jättäisin vain työt ja pelkästään urheilisin vuoden tai pari. En ammatikseni tai muutenkaan rahasta, mutta voisin kokeilla kuinka hyväksi voisin vielä tulla ja miten sillä pärjäisi kilpailuissa. Unelmissani näen itseni jossain lämpimässä maassa treenaten pari kertaa päivässä ja ottaen loppuajan rennosti.

Toisaalta myös nykyinen työni on unelmatyötäni, koska olen nopeasti kasvavassa PK-yrityksessä johtavassa asemassa ja pienellä osuudella myös omistajana. Ja työyhteisö on meillä ihan huippua. Työ on siis merkittävää ja minulla on riittävästi valtaa ja vastuuta tehdä sitä parhaaksi näkemälläni tavalla, minkä lisäksi omistuksen kautta potentiaalinen palkkio hyvin tehdystä työstä on merkittävä.

Ongelmani onkin, miten sopeuttaa yhteen nämä kaksi unelmaa, koska molempia en voi saada samaan aikaan. Voin kyllä urheilla samalla, kun olen työelämässä, mutta en ollenkaan niin paljon kuin unelmani vaatisi. Toisaalta se nykyinen urheilumäärä vain lisää nälkää, kun näkee, mihin nykyisilläkin määrillä pystyy. Entä jos tekisin tuplat nykyisestä?

Urheilu-unelman kanssa minua myös häiritsee se, että sen kanssa on "Parasta ennen -päivä". Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän kroppani kestää kovaa rääkkiä. Kovin montaa vuotta en voi sitä lykätä. Töitä puolestaan pystyy tekemään vaikka hautaan asti.

Toisaalta työuran laittaminen hyllylle vuodeksi pariksi saattaisi myös merkittävästi haitata uramahdollisuuksiani. Uskon tosin jo hankkineeni sen verran hyvät näytöt, ettei uudelleenstarttaus olisi kohtuuttoman vaikeaa. Aikaisemmin "sapattivuosi näyttäisi huonolta CV:ssäni" olisi riittänyt perusteluksi työelämään jäämiselle, mutta ei oikein enää.

Myös rahatilanne on aikaisemmin pitänyt tiukasti kiinni työelämässä. Mutta nyt, kun varallisuutta on kertynyt jo kohtuullinen määrä, niin sekään ei ole riittävä syy pysyä töissä. Pystyisin olemaan vuosia ilman tuloja, eikä minun tarvisi turhaan murehtia selviytymistäni. Ja luultavasti luonteeni takia minun tulisi joka tapauksessa hankittua jotain tuloja myös vapaani aikana. Välivuosi toki viivästyttäisi taloudellista riippumattomuuttani, mutta mitä sitten? Ehtiihän sitä myöhemminkin ja toisaalta mielestäni parempi se on olla vapaa nuorena vähän pienemmällä sotakassalla kuin vanhana massiivisen varallisuuden kanssa.

Näistä seikoista huolimatta olen silti päättänyt pysyä työelämässä urheilu-unelman elämisen sijasta (ainakin toistaiseksi).

Suurin syy työelämässä pysymiselle löytyykin siitä, että pidän tällä hetkellä liikaa työstäni ja työyhteisöstäni. Uskon, että löytäisin melko varmasti vapaavuoden jälkeen vastaavan tasoisen ja jopa parempipalkkaisen työn, mutta paljon vaikeampi tehtävä olisi löytää työ, jossa viihdyn yhtä hyvin. En myöskään halua jättää työkavereitani pulaan lähtemällä. Vaikka en pidä itseäni korvaamattomana, niin onhan se aina shokki yritykselle, jos avainhenkilö lähtee.

Samalla täytyy todeta, että mieli saattaa hyvinkin muuttua, jos tilanne töissä muuttuu. Onhan mahdollista, että työ ei tulevaisuudessa ole yhtä mielekästä kuin nyt, tai että henkilökemiat eivät tulevaisuudessa sovi yhteen yhtä hyvin kuin nyt. Siinä tilanteessa voin hyvissä mielin siirtyä toiseen unelmaani. Myös jatkuvasti kasvava varallisuuteni tekee siirrosta koko ajan helpompaa. Ainostaan ikääntymisestä johtuva mahdollinen voimien vähentyminen toimii vastavoimana ja vähentää halua siirtyä täysipäiväiseksi urheilijaksi. Iän en tosin usko tulevan esteeksi vielä ainakaan muutamaan vuoteen.

Tällaista on tosiaan minun tasapainoiluni unelmieni välillä. Onko sinulla vastaavankaltaisia kokemuksia tai pohdintoja? Kuulen niistä mielellään kommenttiosiossa.



PS. En kerro, mikä urheilulaji on kyseessä, koska harrastan ns. marginaalilajia, jossa osanottajamäärät eivät ole niin isot, että voisin luottaa anonymiteetin säilyvän (pää)lajini kertoessani.