...on aika ottaa apuvälineitä avuksi.
Ennen kuin kerron, mitä tällä tarkoitan, minun täytyy ensin avata hieman jutun taustoja.
Minulla on vuosia pysynyt paino suhteellisen vakaana. Olen määrittänyt parin kilon haarukan, jossa pidän painoani normaalina ja siinä olen saanut sen pidettyä. Nyt kuitenkin kahden paikkakunnan elämä ja muutenkin muuttunut elämänrytmi on saanut aikaan sen, että paino ei enää pysy normaalissa haarukassa. Olen huomannut, että mennessäni kauppaan olen usein liian nälkäinen, joten minun on vaikea hillitä itseäni ja ostaa vain tarvittava määrä syömistä. Mukaan tarttuu tarpeettomia herkkuja tai muuten vaan liikaa suuhunpantavaa. Pahasti ei olla menty yli tavoitetason, mutta mielestäni asiaan pitää reagoida ennen kuin urakka muuttuu liian isoksi.
Aikaisemmin jo se, että paino on noussut yli tavoitetason, on riittänyt minulle motivaatioksi vähentämää välittömästi syömistä, jolloin paino on palannut hyvin nopeasti takaisin oikealle tasolle. Nyt kuitenkin "ylipainoa" on ollut jo noin yhdeksän kuukauden ajan, joten vanha apukeino (jatkuva painon seuranta) ei enää tunnu riittävän. Ongelman juuri on uskoakseni siis siinä ajassa, jolloin asuin asunnossa ilman puntaria, mikä salli painoni vaivihkaisen hiipimisen ylöspäin ilman, että reagoin siihen mitenkään.
Nyt on siis aika ottaa isot aseet käyttöön.
Tällä tarkoitan kalorien laskentaa. Olen oikeastaan kerran elämässä pudottanut painoani "tosissaan" ja silloin laskin kaloreita, ja se tuntui toimivan. Silloinkin laskin kalorit vain päässäni. Nyt ajattelin tehdä homman vielä paremmin, eli taulukoin päivittäin syödyt kalorit (tai oikeastaan arvion siitä, koska eihän sitä tiedä paljonko sellaisessa linjastolta otetussa työpaikkalounaassa oikeasti on kaloreita) sekä arvion urheilun parissa kulutetuista kaloreista. Pohjakulutukselleni löysin arvion netissä olevasta laskurista. Kun 7000 kalorin vajeen pitäisi tarkoittaa kilon laihtumista, minun pitäisi nopeasti nähdä, ovatko olettamukseni ja arvioni lähelläkään oikeaa. Nesteen kertymisen/poistumisen vaikutus tosin aiheuttaa ison häiriölähteen tuolle vertailulle. Etenkin, kun pudotettavaa painoa ei ole kuin pari kiloa.
Kalorinlaskentahan toimii siksi, että jos tekee mieli syödä vaikka pussillinen karkkia, niin sitten pitäisi kirjoittaa se yli 1000 kaloria taulukkoon, mikä aiheuttaa pahaa oloa. Varsinkin, kun tuo määrä väistämättä kääntää mahdollisesti kalorivajeisen päivän selvästi liikakaloreille. Kun päivä taas pysyy miinuksella, voin tuntea onnistuneeni ja aivojeni mielihyväkeskus palkitsee minua siitä onnistumisesta. Normaalistihan mielihyväkeskus palkitsee siitä herkuttelusta, mutta tuon palkinnon vaikutus heikkenee sen kaloritaulukon kautta tulevan harmituksen kautta, minkä lisäksi menettäisin samalla onnistumisen tunteen. Yhtälö on siis muuttunut radikaalisti parempaan suuntaan.
Itse en pidä karkki- tai muistakaan lakoista, koska niiden osalta onnistuminen on aina joko-tai. Ensimmäisen karkin syötyäsi olet jo epäonnistunut, joten siitä ei ole enää mitään "rangaistusta", jos syöt koko pussin loppuun. Kaloreita laskiessa voin puolestaan katsoa, että "Minulla on 500 kaloria vielä tälle päivälle, joten voin ihan hyvin syödä tämän 200 kalorin herkun." Kalorien laskenta ja painon seuranta ovat paljon parempia apuvälineitä pitkän tähtäimen terveellisin ratkaisuihin, koska niissä itseltä ei tarvitse kieltää kaikkia herkkuja - riittää, että niiden kanssa pitää kohtuuden.
Painonhallintahan on hyvin samankaltainen prosessi taloudenhallinnan kanssa. Siinä pitää vain laskea, mitä tulee sisään ja mitä menee ulos. Jos tuota laskentaa ei tee, on vaikea nähdä, mitä muutoksia pitäisi tehdä elämän raiteille saattamiseksi. Jokaisen, joilla on talousvaikeuksia, pitäisi ehdottomasti ensimmäiseksi tehdä kuluseuranta ja budjetti, joiden avulla he reaaliaikaisesti näkevät, mitä heidän taloudessaan tapahtuu. Helposti voi käydä niin, että mitään muuta apuvälinettä he eivät tarvitsekaan. Totuutta on vaikea paeta, kun se päivittäin tuijottaa itseä silmiin.
Onnistumisen kannalta keskeistä on, että on luonut elämäänsä olosuhteet, jossa oikeiden valintojen tekeminen on mahdollisimman helppoa ja palkitsevaa, kun taas väärien valintojen tekemisestä on rangaistus. Kun käytössä on oikeat apuvälineet, ei lopputulos ole enää samassa määrin riippuvainen itsehillinnästä.
perjantai 25. maaliskuuta 2016
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
Pienyrittäjäksi
Olen nykyään pienyrittäjä. Tai tarkalleen ottaen omistan pienen osuuden ihan kohtuullisen kokoisesta yhtiöstä. Työnantajani halusivat nimittäin sitouttaa minua yhtiöön ja tarjosivat tiettyä määrää osakkeita merkittäväkseni ja tietysti tartuin tilaisuuteen, kun kerran kyseessä on kannattava ja nopeasti kasvava yritys, jonka tulevaisuuteen uskon.
Olen aikaisemmissa kirjoituksissani vihjannut tähän osakeantiin kertoessani, että kilpailuttaessani pankkeja hain samalla tarjouksen yhdestä lainasta, jonka käyttötarkoitusta en aikaisemmin kertonut. Rahoitin osakeannin ottamalla viiden vuoden bullet- eli kertalyhenteisen lainan, joka pitää maksaa kokonaisuudessaan viiden vuoden päästä. Osa pankeista nikotteli tuon kertalyhenteisyyden kanssa, mutta Danske onneksi antoi sen suhteellisen vaivattomasti. Ymmärrän kyllä, että suurimmalle osalle ihmisistä bullet ei sovellu, mutta minunkaltaisille ihmisille ja juuri tämänkaltaiseen tarkoitukseen se sopii kuin nenä päähän.
Koroista sovin pankin kanssa, että maksan ne kerran vuodessa, joten voin maksaa lainan koron aina saamillani osingoilla ja rahaa pitäisi jäädä ylikin. Ajattelin harkita aina vuosittain markkinatilanteen mukaan, käytänkö korkojen määrän ylittävät osingot lainan ylimääräisiin lyhennyksiin, vai sijoitanko ne osakkeisiin. Odottamani yrityksemme nopea kasvu tekee sen, että saattaa hyvin olla, että viiden vuoden päästä, kun lainani erääntyy maksettavaksi, voin maksaa ison osan lainasta ihan pelkillä osingoilla.
En aio kertoa osakeannin tarkkaa euromäärää, mutta se on sen verran, että saan sen katettua näiden viiden vuoden aikana työstä saamillani tuloilla, joten talouteni ei kaadu, vaikka yhtiö päätyisikin arvottomaksi. Toki siinä vaiheessa harmittaisi se, että olen menettänyt valtaosan tuon viiden vuoden aikana sivuun laittamistani säästöistä, mutta sehän on se riski, joka sijoittamiseen liittyy.
Omistusosuuteni ei ole niin suuri, että minusta tulisi sen kautta miljonääriä, mutta se on kuitenkin sen kokoinen, että jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu, tuon osuuden tuotto saa säästöprojektistani seuraavan viiden vuoden aikana kertyvät rahat näyttämään pieneltä. Yksityisissä osakeyhtiöissä nimittäin tuotto-odotukset/-vaatimukset ovat merkittävästi isommat kuin pörssiyhtiöissä. Tässä tapauksessa nuo tuotto-odotukset on vielä laskettu ennen suunnitellun kasvun vaikutusta, joten todellisuus voi jättää pörssiosakkeet moninkertaisena jälkeensä.
Tärkeysjärjestyksen muuttumisen takia yrittäjyyteni aiheuttaa pieniä muutoksia myös säästöprojektiini. Enää paras tapani taloudelliseen riippumattomuuteen ei ole säästäväisyys ja sijoittaminen, vaan se, että hoidan työni mahdollisimman hyvin, millä voin auttaa merkittävintä sijoitustani eli työnantajaani menestymään. Näin ollen voi olla, että joustan hieman säästeliäisyyden kanssa. Näin onkin jo hieman päässyt käymään. Fokukseni pitää olla siinä, mikä on tärkeintä lopputuloksen kannalta eli työssäni.
En toisaalta voi ihan tuhlariksikaan alkaa (eipä sillä, että haluaisinkaan, tai että olisi riski, että näin kävisi). En nimittäin voi olla takuuvarma, että saan yrityksestä sellaiset tuotot kuin olen laskenut, joten minun pitää huolehtia, että ihan vähintään saan kasaan sellaisen summan rahaa, että voin viiden vuoden päästä maksaa osakeannin rahoittamiseksi ottamani lainan takaisin pankille.
Toisaalta tämä "pienyrittäjyys" ei loppujen lopuksi muuta paljoa säästö-/blogiprojektissani. Ne isommat rahat, jotka saatan omistusosuudestani joskus saada, ovat vuosien päässä ja siihen asti saamani osingot eivät mitenkään olennaisesti muuta projektini luonnetta. Varsinkaan, jos käytän ne tuon sijoituslainan lyhennyksiin. Kun vertaa tämänkaltaisten blogien keskimääräistä elinkaarta, on pieni ihme, jos jaksan vielä viiden vuoden päästä kirjoitella blogiani säännöllisesti. Vielä ei väsymystä näy, mutta harvassa ovat ne yli viiden vuoden sijoitusblogit. Tällä hetkellähän matkaa on takana muutaman viikon yli kaksi vuotta.
Jatkan siis säästämistä ja kirjoittamista suurin piirtein kuten tähänkin asti ja tuon osakkuuteni voi melkeinpä unohtaa. Kyseessä on kuitenkin minulle iso asia, joten halusin siitä kertoa. Kyseessä on myös tavallaan osoitus siitä, millaisia tilaisuuksia voi tarjoutua, jos panostaa osaamiseensa ja on valmis tekemään töitä. Kuten työhaastattelussani totesin "Minua ei kiinnosta olla vain töissä täällä. Vaikka virallisesti olisin työntekijä, niin tulen käyttäytymään kuin tämä olisi minun yritykseni." Tätä olen noudattanut ja nyt se palkitaan.
Olen aikaisemmissa kirjoituksissani vihjannut tähän osakeantiin kertoessani, että kilpailuttaessani pankkeja hain samalla tarjouksen yhdestä lainasta, jonka käyttötarkoitusta en aikaisemmin kertonut. Rahoitin osakeannin ottamalla viiden vuoden bullet- eli kertalyhenteisen lainan, joka pitää maksaa kokonaisuudessaan viiden vuoden päästä. Osa pankeista nikotteli tuon kertalyhenteisyyden kanssa, mutta Danske onneksi antoi sen suhteellisen vaivattomasti. Ymmärrän kyllä, että suurimmalle osalle ihmisistä bullet ei sovellu, mutta minunkaltaisille ihmisille ja juuri tämänkaltaiseen tarkoitukseen se sopii kuin nenä päähän.
Koroista sovin pankin kanssa, että maksan ne kerran vuodessa, joten voin maksaa lainan koron aina saamillani osingoilla ja rahaa pitäisi jäädä ylikin. Ajattelin harkita aina vuosittain markkinatilanteen mukaan, käytänkö korkojen määrän ylittävät osingot lainan ylimääräisiin lyhennyksiin, vai sijoitanko ne osakkeisiin. Odottamani yrityksemme nopea kasvu tekee sen, että saattaa hyvin olla, että viiden vuoden päästä, kun lainani erääntyy maksettavaksi, voin maksaa ison osan lainasta ihan pelkillä osingoilla.
En aio kertoa osakeannin tarkkaa euromäärää, mutta se on sen verran, että saan sen katettua näiden viiden vuoden aikana työstä saamillani tuloilla, joten talouteni ei kaadu, vaikka yhtiö päätyisikin arvottomaksi. Toki siinä vaiheessa harmittaisi se, että olen menettänyt valtaosan tuon viiden vuoden aikana sivuun laittamistani säästöistä, mutta sehän on se riski, joka sijoittamiseen liittyy.
Omistusosuuteni ei ole niin suuri, että minusta tulisi sen kautta miljonääriä, mutta se on kuitenkin sen kokoinen, että jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu, tuon osuuden tuotto saa säästöprojektistani seuraavan viiden vuoden aikana kertyvät rahat näyttämään pieneltä. Yksityisissä osakeyhtiöissä nimittäin tuotto-odotukset/-vaatimukset ovat merkittävästi isommat kuin pörssiyhtiöissä. Tässä tapauksessa nuo tuotto-odotukset on vielä laskettu ennen suunnitellun kasvun vaikutusta, joten todellisuus voi jättää pörssiosakkeet moninkertaisena jälkeensä.
Tärkeysjärjestyksen muuttumisen takia yrittäjyyteni aiheuttaa pieniä muutoksia myös säästöprojektiini. Enää paras tapani taloudelliseen riippumattomuuteen ei ole säästäväisyys ja sijoittaminen, vaan se, että hoidan työni mahdollisimman hyvin, millä voin auttaa merkittävintä sijoitustani eli työnantajaani menestymään. Näin ollen voi olla, että joustan hieman säästeliäisyyden kanssa. Näin onkin jo hieman päässyt käymään. Fokukseni pitää olla siinä, mikä on tärkeintä lopputuloksen kannalta eli työssäni.
En toisaalta voi ihan tuhlariksikaan alkaa (eipä sillä, että haluaisinkaan, tai että olisi riski, että näin kävisi). En nimittäin voi olla takuuvarma, että saan yrityksestä sellaiset tuotot kuin olen laskenut, joten minun pitää huolehtia, että ihan vähintään saan kasaan sellaisen summan rahaa, että voin viiden vuoden päästä maksaa osakeannin rahoittamiseksi ottamani lainan takaisin pankille.
Toisaalta tämä "pienyrittäjyys" ei loppujen lopuksi muuta paljoa säästö-/blogiprojektissani. Ne isommat rahat, jotka saatan omistusosuudestani joskus saada, ovat vuosien päässä ja siihen asti saamani osingot eivät mitenkään olennaisesti muuta projektini luonnetta. Varsinkaan, jos käytän ne tuon sijoituslainan lyhennyksiin. Kun vertaa tämänkaltaisten blogien keskimääräistä elinkaarta, on pieni ihme, jos jaksan vielä viiden vuoden päästä kirjoitella blogiani säännöllisesti. Vielä ei väsymystä näy, mutta harvassa ovat ne yli viiden vuoden sijoitusblogit. Tällä hetkellähän matkaa on takana muutaman viikon yli kaksi vuotta.
Jatkan siis säästämistä ja kirjoittamista suurin piirtein kuten tähänkin asti ja tuon osakkuuteni voi melkeinpä unohtaa. Kyseessä on kuitenkin minulle iso asia, joten halusin siitä kertoa. Kyseessä on myös tavallaan osoitus siitä, millaisia tilaisuuksia voi tarjoutua, jos panostaa osaamiseensa ja on valmis tekemään töitä. Kuten työhaastattelussani totesin "Minua ei kiinnosta olla vain töissä täällä. Vaikka virallisesti olisin työntekijä, niin tulen käyttäytymään kuin tämä olisi minun yritykseni." Tätä olen noudattanut ja nyt se palkitaan.
maanantai 14. maaliskuuta 2016
Käyntini Elite Varainhoidossa
Meille kaikille varmasti tulee ajoittain puheluita, joissa yritetään saada kuuntelemaan, kun pankkiiriliike kauppaa tuotteitaan. En ole koskaan aikaisemmin kerennyt tai halunnut mennä kuuntelemaan myyntipuheita, mutta tällä kertaa päätin mennä kuulemaan, mitä Elite Varainhoidolla olisi tarjota.
Minulla on aina ollut vahvoja ennakkoluuloja siitä, millaisia tuotteita ja palveluita tämänkaltaiset toimijat tarjoavat. Tarkoituksenani oli olla mahdollisimman avoimin mielin, niin etteivät ennakkoluuloni saa yliotetta. Eihän sitä tiedä, jos vaikka tarjolla olisi jotain, mitä en ole osannut kaivata.
Toinen syy käynnille oli se, että halusin nähdä millaisia myyntikikkoja suomalaiset varainhoitoalan ihmiset käyttävät. Odotin mielenkiinnolla saanko kokea Wolf of Wall Street tyyppistä tykitystä, vai jotain ihan muuta?
Tapaaminen alkoi varsin lupaavasti. Myyntimies (koska sitä nämä "sijoitusneuvojat" oikeasti ovat) kertoi, että Elite on ihan erilainen kuin muut pankkiiriliikkeet. Kuulemma he eivät saa palkkiota tiettyjen kalliiden tuotteiden tyrkyttämisestä vaan siitä, että asiakas saa tuottoja. Kuulostaa ihan hyvältä.
Siitä alkoikin alamäki. Esitys oli insinöörimäinen "tällainen on meidän tuote", jossa asiakkaan kuunteleminen unohdettiin täysin. Vaikka annoin tärppejä kertomalla koulutukseni ja sijoitushistoriani, niin näistä ei seurannut syventäviä kysymyksiä tarpeideni ja tietotasoni selvittämiseksi. Sen sijaan insinöörimäinen tuotteiden kuvailu jatkui.
Lopullisesti Elite menetti uskottavuutensa, kun myyntimies kehui positiivisena seikkana sitä, että heidän rahastossaan on korkeampi salkun kiertonopeus kuin Nordean vastaavissa. Vähääkään sijoittamista seuraavat tietävät, että salkun kiertonopeus indikoi huonoja tuottoja eikä hyviä, joten kiertonopeudella kehuminen kertoo joko osaamattomuudesta tai sitten vedättämisestä. Kumpikaan ei ole toivottava ominaisuus varainhoitajalta.
Minulle kehuttiin myös sitä, kuinka Elitellä on tarjolla enemmän rahastoja kuin muilla. Minulta kysyttiin jotain tyyliin "Kumpi on parempi 120 vai 140 rahastoa?" (luvut ovat hatusta vedettyjä, kun en muista todellisia lukuja). Tämäkin kertoo mielestäni tietynlaisesta osaamattomuudesta, koska todellisuudessahan liian suuri määrä vaihtoehtoja passivoi ja on siten huono asia. Kymmenestä rahastosta on helpompi löytää kohde rahoilleen kuin sadasta. Jos valinta on liian vaikea, ihminen valitsee oletusvaihdoehdon eli tässä tapauksessa olla sijoittamatta. Arvostaisin "Me ollaan valittu sinulle kymmenen parasta vaihtoehtoa, joista sinun on helppo valita itsellesi parhaat" lähestymistapaa paljon enemmän kuin tuota määrän hehkuttamista. Tämänkin myyjä olisi voinut tietää, jos hän olisi kysellyt enemmän ja puhunut vähemmän.
Seuraavaksi minulle kerrottiin kuinka Elitellä oli raaka-ainesyklin kääntyessä soitettu kaikki raaka-aineisiin sijoittaneet läpi ja kehotettu myymään noita sijoituksia. Tämä on kieltämättä ollut kiitettävä suoritus, mutta tällaisiin ennustuksiin tyypillisesti liittyy se, että osumien lisäksi tulee vähintään yhtä monta hutia (jotka transaktiokulujen muodossa tulevat kalliiksi sijoittajalle). Yhden väitetyn osuman perusteella en vielä heidän ennustajanlahjoihinsa usko. En kuitenkaan halunnut kiusata myyntimiestä hänen työpaikallaan, joten vaikenin näkemyksistäni. Olin päättänyt, että kerron mielipiteitäni vain, jos niitä kysellään, ja kun kysymyksiä ei tullut, niin sain olla aika paljon hiljaa.
Viimeisenä niittinä olivat vielä kulut, jotka olivat muistaakseni 2-3 % luokkaa. En muista miten ne menivät merkintöjen, lunastusten ja hallinnointipalkkioiden välillä, mutta koska ne olivat niin paljon liikaa, kiinnostus oli täysin mennyt. Tai olihan se kiinnostus aika vähäistä jo ennen tuohon vaiheeseen pääsemistä. Kuluista täytyy tosin sanoa, että jos vaihtoehtona on olla sijoittamatta tai sijoittaa kalliisiin tuotteisiin, niin onhan se silti parempi maksaa ne kulut kuin jäädä kokonaan ilman tuottoja. Itselleni kuitenkin sijoittaminen on sen verran tuttua, ettei minulla ole mitään syytä maksaa tuollaisia palkkioita kenellekään.
Minulle ei loppujen lopuksi käynyt selväksi, millä tavalla Elite eroaa muista pankkiiriliikkeistä. Hyvin samankaltaista tekstiä sieltä tuli, mitä olisin odottanut esimerkiksi Alexandrialta. En tosin ole ikinä käynyt Alexandiaa kuuntelemassa, joten ehkä siellä on vielä astetta pahempaa tekstiä.
No mutta tämä oli vain minun kokemukseni. Varainhoito on varsin henkilöriippuvaista touhua, joten voi olla ihan paikallaan käydä itse kuuntelemassa, voisiko joku Eliten varainhoitajista tarjota juuri sinulle oikeanlaista palvelua. Minulle tämä juttu ei ole (mikä olikin odotettavissa).
Minulla on aina ollut vahvoja ennakkoluuloja siitä, millaisia tuotteita ja palveluita tämänkaltaiset toimijat tarjoavat. Tarkoituksenani oli olla mahdollisimman avoimin mielin, niin etteivät ennakkoluuloni saa yliotetta. Eihän sitä tiedä, jos vaikka tarjolla olisi jotain, mitä en ole osannut kaivata.
Toinen syy käynnille oli se, että halusin nähdä millaisia myyntikikkoja suomalaiset varainhoitoalan ihmiset käyttävät. Odotin mielenkiinnolla saanko kokea Wolf of Wall Street tyyppistä tykitystä, vai jotain ihan muuta?
Tapaaminen alkoi varsin lupaavasti. Myyntimies (koska sitä nämä "sijoitusneuvojat" oikeasti ovat) kertoi, että Elite on ihan erilainen kuin muut pankkiiriliikkeet. Kuulemma he eivät saa palkkiota tiettyjen kalliiden tuotteiden tyrkyttämisestä vaan siitä, että asiakas saa tuottoja. Kuulostaa ihan hyvältä.
Siitä alkoikin alamäki. Esitys oli insinöörimäinen "tällainen on meidän tuote", jossa asiakkaan kuunteleminen unohdettiin täysin. Vaikka annoin tärppejä kertomalla koulutukseni ja sijoitushistoriani, niin näistä ei seurannut syventäviä kysymyksiä tarpeideni ja tietotasoni selvittämiseksi. Sen sijaan insinöörimäinen tuotteiden kuvailu jatkui.
Lopullisesti Elite menetti uskottavuutensa, kun myyntimies kehui positiivisena seikkana sitä, että heidän rahastossaan on korkeampi salkun kiertonopeus kuin Nordean vastaavissa. Vähääkään sijoittamista seuraavat tietävät, että salkun kiertonopeus indikoi huonoja tuottoja eikä hyviä, joten kiertonopeudella kehuminen kertoo joko osaamattomuudesta tai sitten vedättämisestä. Kumpikaan ei ole toivottava ominaisuus varainhoitajalta.
Minulle kehuttiin myös sitä, kuinka Elitellä on tarjolla enemmän rahastoja kuin muilla. Minulta kysyttiin jotain tyyliin "Kumpi on parempi 120 vai 140 rahastoa?" (luvut ovat hatusta vedettyjä, kun en muista todellisia lukuja). Tämäkin kertoo mielestäni tietynlaisesta osaamattomuudesta, koska todellisuudessahan liian suuri määrä vaihtoehtoja passivoi ja on siten huono asia. Kymmenestä rahastosta on helpompi löytää kohde rahoilleen kuin sadasta. Jos valinta on liian vaikea, ihminen valitsee oletusvaihdoehdon eli tässä tapauksessa olla sijoittamatta. Arvostaisin "Me ollaan valittu sinulle kymmenen parasta vaihtoehtoa, joista sinun on helppo valita itsellesi parhaat" lähestymistapaa paljon enemmän kuin tuota määrän hehkuttamista. Tämänkin myyjä olisi voinut tietää, jos hän olisi kysellyt enemmän ja puhunut vähemmän.
Seuraavaksi minulle kerrottiin kuinka Elitellä oli raaka-ainesyklin kääntyessä soitettu kaikki raaka-aineisiin sijoittaneet läpi ja kehotettu myymään noita sijoituksia. Tämä on kieltämättä ollut kiitettävä suoritus, mutta tällaisiin ennustuksiin tyypillisesti liittyy se, että osumien lisäksi tulee vähintään yhtä monta hutia (jotka transaktiokulujen muodossa tulevat kalliiksi sijoittajalle). Yhden väitetyn osuman perusteella en vielä heidän ennustajanlahjoihinsa usko. En kuitenkaan halunnut kiusata myyntimiestä hänen työpaikallaan, joten vaikenin näkemyksistäni. Olin päättänyt, että kerron mielipiteitäni vain, jos niitä kysellään, ja kun kysymyksiä ei tullut, niin sain olla aika paljon hiljaa.
Viimeisenä niittinä olivat vielä kulut, jotka olivat muistaakseni 2-3 % luokkaa. En muista miten ne menivät merkintöjen, lunastusten ja hallinnointipalkkioiden välillä, mutta koska ne olivat niin paljon liikaa, kiinnostus oli täysin mennyt. Tai olihan se kiinnostus aika vähäistä jo ennen tuohon vaiheeseen pääsemistä. Kuluista täytyy tosin sanoa, että jos vaihtoehtona on olla sijoittamatta tai sijoittaa kalliisiin tuotteisiin, niin onhan se silti parempi maksaa ne kulut kuin jäädä kokonaan ilman tuottoja. Itselleni kuitenkin sijoittaminen on sen verran tuttua, ettei minulla ole mitään syytä maksaa tuollaisia palkkioita kenellekään.
Minulle ei loppujen lopuksi käynyt selväksi, millä tavalla Elite eroaa muista pankkiiriliikkeistä. Hyvin samankaltaista tekstiä sieltä tuli, mitä olisin odottanut esimerkiksi Alexandrialta. En tosin ole ikinä käynyt Alexandiaa kuuntelemassa, joten ehkä siellä on vielä astetta pahempaa tekstiä.
No mutta tämä oli vain minun kokemukseni. Varainhoito on varsin henkilöriippuvaista touhua, joten voi olla ihan paikallaan käydä itse kuuntelemassa, voisiko joku Eliten varainhoitajista tarjota juuri sinulle oikeanlaista palvelua. Minulle tämä juttu ei ole (mikä olikin odotettavissa).
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Kuluraportti helmikuu 2016
Helmikuussa elämiseen meni rahaa 853 €, jonka päälle tuli työn kuluja 413 €. Kulujen puolesta varsin hyvä kuu siis. Peruskulut olivat ihan normaalilla tasolla, mutta tällä kertaa vuosittaisia kuluja oli "vain" 142 € (vakuutusmaksu ja työttömyyskassan vuosijäsenyys). Koska ei ollut vuoroni maksaa vastiketta, niin nuo vuosittaiset kulut sai helposti maksettua ja sain samalla pidettyä kulutuksen alle tuhannessa eurossa. Oikeastaan tuohon päälle olisivat tulleet vielä veromätkyt, jotka maksoin helmikuussa, mutta kun en muutenkaan ole huomioinut veroja kuluksi, niin en tee sitä mätkyjenkään kanssa. Mätkyt maksoin tammikuun rahoilla, joten helmikuun säästösummaan ne eivät vaikuttaneet.
Vaihdettuani työasuntoani työn kuluni olivat helmikuussa pienemmät kuin aikaisemmin ja niiden pitäisi pysyäkin alempana. Kuluja piti alhaalla myös se, että sain osani liikkeellä olevista taudeista, mikä sai minut tekemään muutaman etäpäivän ja muutenkin pysymään kotona tavallista enemmän. Ja kuten tavallista on: Tunnollinen työntekijä sairastaa viikonloppuna. Kuume nousi lähes heti, kun eräänä perjantai-iltana pääsin kotiin.
Korkoihin meni helmikuussa lähes tuplasti enemmän kuin odotan jatkossa menevän. Tämä johtuu siitä, että lainojen järjestelyn takia tammikuussa ei mennyt lyhennystä, joten helmikuussa maksettiin myös tammikuun korkoja. Korkoja meni yli 100 eurolla, kun jatkossa pitäisi mennä noin 60 €/kk.
Pankin vaihdoksen myötä myös luottokortin maksuaikatauluihin tuli muutoksia, mikä vaikutti hieman kassaan (ja sijoitettavissa olevan rahan määrään). Taidan tosin luopua luottokortin käytöstä, koska siitä näyttäisi menevän 3,50 € laskutuspalkkio, joka tarkoittaa vuodessa 42 €:n kulua. Jos vuoden aikana minulla on luottokorttia käytössä keskimäärin 600 €, niin se tarkoittaisi 7 %:n korkoa. Tuo on liikaa, joten taidan palata omalla rahalla elämiseen ja jättää luottokortin hätätilanteiden varalle. Jos tuo laskutuspalkkio menee vain paperilaskusta ja ei e-laskusta, niin sitten jatkan luottokortin käyttöä. En ole vielä tarkistanut, miten asia Danskella menee. Nordeallahan luottokortin käyttämisestä ei mennyt mitään kuluja, jos saldoa ei jäänyt auki.
Luottokortin käytöstä luopuminenhan tarkoittaisi, että minulta kertaluonteisesti jäisi sijoittamatta noin tuhat euroa, jotka vanhalla tavalla olisin sijoittanut. Tämä johtuu siitä, että joudun maksamaan edelliset velat pois, minkä lisäksi joudun jättämään tililleni rahaa seisomaan elämistä varten. Joutunen siis taas valitsemaan, että tavoittelenko pakkomielteisesti tavoitettani, vai toiminko niin kuin on pitkän tähtäimen taloudellisen tilanteeni kannalta järkevintä. Vaikka tavoiteorientoitunut olenkin, niin taidan valita jälkimmäisen vaihtoehdon.
Vaihdettuani työasuntoani työn kuluni olivat helmikuussa pienemmät kuin aikaisemmin ja niiden pitäisi pysyäkin alempana. Kuluja piti alhaalla myös se, että sain osani liikkeellä olevista taudeista, mikä sai minut tekemään muutaman etäpäivän ja muutenkin pysymään kotona tavallista enemmän. Ja kuten tavallista on: Tunnollinen työntekijä sairastaa viikonloppuna. Kuume nousi lähes heti, kun eräänä perjantai-iltana pääsin kotiin.
Korkoihin meni helmikuussa lähes tuplasti enemmän kuin odotan jatkossa menevän. Tämä johtuu siitä, että lainojen järjestelyn takia tammikuussa ei mennyt lyhennystä, joten helmikuussa maksettiin myös tammikuun korkoja. Korkoja meni yli 100 eurolla, kun jatkossa pitäisi mennä noin 60 €/kk.
Pankin vaihdoksen myötä myös luottokortin maksuaikatauluihin tuli muutoksia, mikä vaikutti hieman kassaan (ja sijoitettavissa olevan rahan määrään). Taidan tosin luopua luottokortin käytöstä, koska siitä näyttäisi menevän 3,50 € laskutuspalkkio, joka tarkoittaa vuodessa 42 €:n kulua. Jos vuoden aikana minulla on luottokorttia käytössä keskimäärin 600 €, niin se tarkoittaisi 7 %:n korkoa. Tuo on liikaa, joten taidan palata omalla rahalla elämiseen ja jättää luottokortin hätätilanteiden varalle. Jos tuo laskutuspalkkio menee vain paperilaskusta ja ei e-laskusta, niin sitten jatkan luottokortin käyttöä. En ole vielä tarkistanut, miten asia Danskella menee. Nordeallahan luottokortin käyttämisestä ei mennyt mitään kuluja, jos saldoa ei jäänyt auki.
Luottokortin käytöstä luopuminenhan tarkoittaisi, että minulta kertaluonteisesti jäisi sijoittamatta noin tuhat euroa, jotka vanhalla tavalla olisin sijoittanut. Tämä johtuu siitä, että joudun maksamaan edelliset velat pois, minkä lisäksi joudun jättämään tililleni rahaa seisomaan elämistä varten. Joutunen siis taas valitsemaan, että tavoittelenko pakkomielteisesti tavoitettani, vai toiminko niin kuin on pitkän tähtäimen taloudellisen tilanteeni kannalta järkevintä. Vaikka tavoiteorientoitunut olenkin, niin taidan valita jälkimmäisen vaihtoehdon.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Kuinka raha motivoi - Osa 2
Edellisessä kirjoituksessani (joka tosin oli eri otsikolla) käsittelin sitä, miten raha voi motivoida yrittämään enemmän. Tuon kirjoittamisen jälkeen olen miettinyt asiaa enemmän ja koen tarpeelliseksi täydentää aihetta hieman. Kokonaisuuden hahmottamiseksi kannattaa siis ensin lukea tuo edellinen tekstini ennen kuin jatkat tämän lukemista.
Tämä kirjoitus juontaa hyvin pitkälle juurensa yhteen tilanteeseen, jossa työntekijä tuli pyytämään minulta palkankorotusta. Hän esitti, että hänen tulisi saada palkankorotus, jotta hän pysyisi motivoituneena (tai olisi motivoituneempi - en muista kumpi). Tilanteeseen liittyi monia seikkoja, joiden takia palkankorotusta en voinut antaa, mutta ne olivat tämän tekstin kannalta turhia yksityiskohtia, joten en koe tarpeelliseksi paljastaa tilanteesta liikaa.
Edellisen kirjoituksen myötä aloin kuitenkin miettiä tuota tilannetta uudestaan. Olin jo tuolloin sitä mieltä, että antamalla lisää rahaa ei motivaatio tosiasiassa nouse kuin ehkä hyvin lyhyeksi aikaa. Tätä näkökulmaa tukevat myös tieteelliset tutkimukset. Tutkimukset kertovat, että liian alhaiseksi koettu palkka tappaa motivaatiota tehokkaasti, mutta sen jälkeen kun palkka on riittävän kohtuullisena koetulla tasolla, palkan nostaminen ei enää lisää motivaatiota.
Nyt aloin kuitenkin miettiä tilannetta siltä kannalta, että millainen kuva palkankorotuksen antaminen tai antamatta jättäminen antaa työntekijälle.
Näkisin, että palkankorotuksen antamisessa se annettu raha ei oikeasti ole se, mikä motivoi. Mikä siinä todellisuudessa motivoi, on se, että pomo osoittaa olevansa kiitollinen työntekijän panoksesta ja kertoo tämän olevan tärkeä yritykselle. Saman voi toki kertoa sanoin tai muilla keinoin, mutta rahasta luopuminen on paljon konkreettisempi ja uskottavampi tapa osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta kuin pelkät sanat. Se, että työntekijä kokee olevansa arvostettu osa jotain itseään isompaa, usein saa hänet pyrkimään osoittamaan olevansa tuon arvostuksen arvoinen. Tämä on työnantajankin etu. Raha ei siis mielestäni tässä tilanteessa ole se, joka motivoi, vaan raha on pelkästään se symboli ja väline, jolla voidaan antaa työntekijälle sitä, mikä häntä todellisuudessa motivoi.
Näin ollen väärin annettuna palkankorotus voi olla motivaation kannalta yhtä tyhjän kanssa. Jos työntekijä ei konkreettisesti näe linkkiä teet enemmän - saat enemmän, niin palkankorotuksen vaikutus motivaatioon on helposti olematon. En voi käsittää palkankorotuksia sillä perusteella, että "Ostin uuden auton/talon, joten tarvin enemmän palkkaa". Työntekijän palkan pitäisi määrittää hänen kulunsa, eikä toisinpäin.
Mielestäni lähes ainoat syyt antaa harkinnanvarainen palkankorotus ovat sen osoittamiseksi, että yrityksessä on todellinen mahdollisuus omalla tekemisellään vaikuttaa omaan tulotasoonsa, sekä konkreettinen arvostuksen osoittaminen työntekijälle. (Kolmantena voisi tulla palkankorotuksen antaminen sen estämiseksi, ettei hyvä työntekijä lähde muualle. Lähtökohtaisesti kuitenkin hyvät työntekijät tulisi pitää muilla keinoin kuin rahalla. Kun ihminen nauttii työstään ja kokee olevansa arvostettu, niin ei siitä rahan takia kannata luopua.)
Kun taas katsoo työehtosopimuksia, niin niissä on yleensä mukana täysin mekaaninen kokemukseen perustuva palkkaus. Kun työnantaja on tiettyjen palvelusvuosien jälkeen pakotettu antamaan työntekijälle enemmän rahaa, niin mitä kiitosta ja arvostusta siihen liittyy? Ei mitään.
Kokemuksen varmasti ajatellaan lisäävän työntekijän osaamista, mutta automaattisestihan viisi vuotta työskennellyt ei ole parempi kuin kaksi vuotta työskennellyt. Mietitään tilannetta, jossa kahden vuoden kokemuslisän saavuttava katsoo ympärilleen ja näkee häntä vähemmän tekeviä viiden vuoden kokemuslisää ansaitsevia, jotka tekevät vähemmän ja huonommin töitä kuin hän. Tekeekö hänen mieli panostaa osaamiseensa ja työpanokseensa seuraavat kolme vuotta, vai tuleeko hänen helpommin ajateltua "Miksi raataisin enemmän kuin nuo, kun tulen joka tapauksessa tienaamaan vähemmän kuin he seuraavat kolme vuotta, ja sen jälkeenkin saan saman kuin he täysin riippumatta siitä mitä teen"? Rationaalinen valinta on tehdä vähemmän töitä. Jos tälle kaksi vuotta työskennelleelle antaa palkankorotuksen, joka vie hänet yli viisi vuotta työskennelleiden palkkatason, niin nämä kokeneemmat tulevat vetämään herneen nenään, koska heidät on kasvatettu maailmaan, jossa palkka maksetaan kokemusvuosista ja tehdyistä tunneista, eikä työn tehosta ja tuottavuudesta.
Toisaalta liiallisesta arvostusperusteisestakin palkankorottamisesta voi seurata ongelmia. Ensinnäkin yrityksen kulurakenne saattaa räjähtää käsiin, jos koko ajan ollaan palkitsemalla rahalla. Toiseksi jos ihmiset alkavat liikaa vetää yhtäläisyysmerkkiä rahan ja arvostuksen välille, niin helposti käy niin, että jos rahaa ei tulekaan, niin ihmiset kokevat, ettei heitä arvosteta, mikä myös tehokkaasti tappaa motivaation. Rahaa (arvostusta) tulisi siis osata jakaa oikeassa määrin, mikä ei tietenkään ole ihan yksinkertainen asia. Myöskään sen määrittäminen, että antavatko omat palkkakäytännöt juuri sitä kuvaa, jota niillä haluaisi osoittaa, ei ole ihan helppoa.
Edellinen tekstini sai aikaan kiitettävässä määrin keskustelua ja mielelläni jatkaisin keskustelua tässäkin. Keskustelu auttaa ottamaan erilaisia näkökulmia huomioon ja kehittämään omaa ajatteluaan. Esimerkiksi tämä teksti olisi voinut jäädä syntymättä ilman sitä edeltävää keskustelua. Kiitos siis aktiivisille lukijoilleni.
Tämä kirjoitus juontaa hyvin pitkälle juurensa yhteen tilanteeseen, jossa työntekijä tuli pyytämään minulta palkankorotusta. Hän esitti, että hänen tulisi saada palkankorotus, jotta hän pysyisi motivoituneena (tai olisi motivoituneempi - en muista kumpi). Tilanteeseen liittyi monia seikkoja, joiden takia palkankorotusta en voinut antaa, mutta ne olivat tämän tekstin kannalta turhia yksityiskohtia, joten en koe tarpeelliseksi paljastaa tilanteesta liikaa.
Edellisen kirjoituksen myötä aloin kuitenkin miettiä tuota tilannetta uudestaan. Olin jo tuolloin sitä mieltä, että antamalla lisää rahaa ei motivaatio tosiasiassa nouse kuin ehkä hyvin lyhyeksi aikaa. Tätä näkökulmaa tukevat myös tieteelliset tutkimukset. Tutkimukset kertovat, että liian alhaiseksi koettu palkka tappaa motivaatiota tehokkaasti, mutta sen jälkeen kun palkka on riittävän kohtuullisena koetulla tasolla, palkan nostaminen ei enää lisää motivaatiota.
Nyt aloin kuitenkin miettiä tilannetta siltä kannalta, että millainen kuva palkankorotuksen antaminen tai antamatta jättäminen antaa työntekijälle.
Näkisin, että palkankorotuksen antamisessa se annettu raha ei oikeasti ole se, mikä motivoi. Mikä siinä todellisuudessa motivoi, on se, että pomo osoittaa olevansa kiitollinen työntekijän panoksesta ja kertoo tämän olevan tärkeä yritykselle. Saman voi toki kertoa sanoin tai muilla keinoin, mutta rahasta luopuminen on paljon konkreettisempi ja uskottavampi tapa osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta kuin pelkät sanat. Se, että työntekijä kokee olevansa arvostettu osa jotain itseään isompaa, usein saa hänet pyrkimään osoittamaan olevansa tuon arvostuksen arvoinen. Tämä on työnantajankin etu. Raha ei siis mielestäni tässä tilanteessa ole se, joka motivoi, vaan raha on pelkästään se symboli ja väline, jolla voidaan antaa työntekijälle sitä, mikä häntä todellisuudessa motivoi.
Näin ollen väärin annettuna palkankorotus voi olla motivaation kannalta yhtä tyhjän kanssa. Jos työntekijä ei konkreettisesti näe linkkiä teet enemmän - saat enemmän, niin palkankorotuksen vaikutus motivaatioon on helposti olematon. En voi käsittää palkankorotuksia sillä perusteella, että "Ostin uuden auton/talon, joten tarvin enemmän palkkaa". Työntekijän palkan pitäisi määrittää hänen kulunsa, eikä toisinpäin.
Mielestäni lähes ainoat syyt antaa harkinnanvarainen palkankorotus ovat sen osoittamiseksi, että yrityksessä on todellinen mahdollisuus omalla tekemisellään vaikuttaa omaan tulotasoonsa, sekä konkreettinen arvostuksen osoittaminen työntekijälle. (Kolmantena voisi tulla palkankorotuksen antaminen sen estämiseksi, ettei hyvä työntekijä lähde muualle. Lähtökohtaisesti kuitenkin hyvät työntekijät tulisi pitää muilla keinoin kuin rahalla. Kun ihminen nauttii työstään ja kokee olevansa arvostettu, niin ei siitä rahan takia kannata luopua.)
Kun taas katsoo työehtosopimuksia, niin niissä on yleensä mukana täysin mekaaninen kokemukseen perustuva palkkaus. Kun työnantaja on tiettyjen palvelusvuosien jälkeen pakotettu antamaan työntekijälle enemmän rahaa, niin mitä kiitosta ja arvostusta siihen liittyy? Ei mitään.
Kokemuksen varmasti ajatellaan lisäävän työntekijän osaamista, mutta automaattisestihan viisi vuotta työskennellyt ei ole parempi kuin kaksi vuotta työskennellyt. Mietitään tilannetta, jossa kahden vuoden kokemuslisän saavuttava katsoo ympärilleen ja näkee häntä vähemmän tekeviä viiden vuoden kokemuslisää ansaitsevia, jotka tekevät vähemmän ja huonommin töitä kuin hän. Tekeekö hänen mieli panostaa osaamiseensa ja työpanokseensa seuraavat kolme vuotta, vai tuleeko hänen helpommin ajateltua "Miksi raataisin enemmän kuin nuo, kun tulen joka tapauksessa tienaamaan vähemmän kuin he seuraavat kolme vuotta, ja sen jälkeenkin saan saman kuin he täysin riippumatta siitä mitä teen"? Rationaalinen valinta on tehdä vähemmän töitä. Jos tälle kaksi vuotta työskennelleelle antaa palkankorotuksen, joka vie hänet yli viisi vuotta työskennelleiden palkkatason, niin nämä kokeneemmat tulevat vetämään herneen nenään, koska heidät on kasvatettu maailmaan, jossa palkka maksetaan kokemusvuosista ja tehdyistä tunneista, eikä työn tehosta ja tuottavuudesta.
Toisaalta liiallisesta arvostusperusteisestakin palkankorottamisesta voi seurata ongelmia. Ensinnäkin yrityksen kulurakenne saattaa räjähtää käsiin, jos koko ajan ollaan palkitsemalla rahalla. Toiseksi jos ihmiset alkavat liikaa vetää yhtäläisyysmerkkiä rahan ja arvostuksen välille, niin helposti käy niin, että jos rahaa ei tulekaan, niin ihmiset kokevat, ettei heitä arvosteta, mikä myös tehokkaasti tappaa motivaation. Rahaa (arvostusta) tulisi siis osata jakaa oikeassa määrin, mikä ei tietenkään ole ihan yksinkertainen asia. Myöskään sen määrittäminen, että antavatko omat palkkakäytännöt juuri sitä kuvaa, jota niillä haluaisi osoittaa, ei ole ihan helppoa.
Edellinen tekstini sai aikaan kiitettävässä määrin keskustelua ja mielelläni jatkaisin keskustelua tässäkin. Keskustelu auttaa ottamaan erilaisia näkökulmia huomioon ja kehittämään omaa ajatteluaan. Esimerkiksi tämä teksti olisi voinut jäädä syntymättä ilman sitä edeltävää keskustelua. Kiitos siis aktiivisille lukijoilleni.
torstai 3. maaliskuuta 2016
"Raha kannustaa yritysjohtajaa mutta laiskistaa opiskelijan?"
Otsikon lainaus (pilkkuvirheineen) on peräisin Jaakko Hämeen-Anttilan twiitistä, jonka Helsingin Sanomien Nyt-liite jakoi sivuillaan. Koska Hämeen-Anttila ei selvästi ymmärrä, miten raha motivoi, niin ajattelin avata aihetta vähän lukijoilleni.
Jos opiskelijalle/työntekijälle/yritysjohtajalle antaa 200/2000/20000 €/kk, niin tämä on motivoitunut tekemään sen, mikä on riittävää, jotta tuota tuloa ei menetä.
Jos taas opiskelijalle/työntekijälle/yritysjohtajalle antaa mahdollisuuden tienata 200/2000/20000 € ENEMMÄN, niin hänellä on motivaattori tehdä sen, mikä on tarpeen tuon lisätulon saamiseksi. Kaikille on varmasti selvää, että lisätuloa tavoitteleva tekee enemmän töitä kuin pelkästään nykytulotason menettämistä välttelevä.
Otsikon lainaus menee siis metsään, koska sekä opiskelija että yritysjohtajaa yritetään motivoida samalla tavalla eli mahdollisuudella lisätuloihin. Mitä enemmän vastikkeetonta rahaa opiskelija saa, sitä pienemmän lisätulon hän saa töihin mennessään. Vastaavasti, mitä ankeampaa opiskelijalla on, sitä suuremman lisätulon hän voi saavuttaa siirtymällä nopeasti työelämään. Tämä on se, mitä hallitus linjauksillaan tavoittelee. Tästä ei pidä päätellä, että kannattaisin (tai vastustaisin) hallituksen opiskelijoihin kohdistuvia linjauksia. Tekstin tarkoituksena on vain ja ainoastaan selventää, miten raha oikeasti motivoi ja miten ei. Tarkoituksena ei ole ottaa kantaa itse asiaan.
Se, mihin toisaalta voin ottaa kantaa, on Suomen nykyinen palkkaus- ja työehtosopimusjärjestelmä. Suomessa on yhdenvertaisuuden nimissä ja Ay-liikeen rautaisen nyrkin alla päädytty poistamaan tavalliselta työntekijältä mahdollisuus vaikuttaa omiin tuloihinsa. Näin ollen olemme luoneet järjestelmän, jossa valtaosalle työntekijöistä rationaalinen valinta on maksimoida työpanoskohtaista palkkaansa minimoimalla näkemäänsä vaivaa. Näin on, koska ansaitsemaansa palkkaan he eivät koe voivansa vaikuttaa.
Valtio puolestaan on tuloerojen pienentämiseen tähtäävillä veroratkaisuilla entisestään vähentänyt syitä tehdä töitä ja nähdä vaivaa. Voi olle, että suuret tuloerot eniten ja vähiten ansaitsevien välillä on todellinen yhteiskunnallinen ongelma, mutta ongelma on myös se, että samaa työtä eri tasoisesti tekevien tuloerot ovat liian pienet. Liian pieni mahdollisuus vaikuttaa tuloihinsa omalla panoksellaan tappaa motivaatiota ja samalla suomalaisten yritysten kilpailukykyä. Paikallista sopimista lisäämällä Suomea voitaisiin viedä tältä osin parempaan suuntaan, mutta valtansa menettämistä pelkäävät liitot eivät tietenkään sitä halua. En tosin pidä paikallista sopimistakaan minään ihmelääkkeenä, mutta askel oikeaan suuntaan se olisi.
Kirjoituksen loppu meni vähän poliittiseksi, mutta sallittakoon se tämän kerran.
Jos opiskelijalle/työntekijälle/yritysjohtajalle antaa 200/2000/20000 €/kk, niin tämä on motivoitunut tekemään sen, mikä on riittävää, jotta tuota tuloa ei menetä.
Jos taas opiskelijalle/työntekijälle/yritysjohtajalle antaa mahdollisuuden tienata 200/2000/20000 € ENEMMÄN, niin hänellä on motivaattori tehdä sen, mikä on tarpeen tuon lisätulon saamiseksi. Kaikille on varmasti selvää, että lisätuloa tavoitteleva tekee enemmän töitä kuin pelkästään nykytulotason menettämistä välttelevä.
Otsikon lainaus menee siis metsään, koska sekä opiskelija että yritysjohtajaa yritetään motivoida samalla tavalla eli mahdollisuudella lisätuloihin. Mitä enemmän vastikkeetonta rahaa opiskelija saa, sitä pienemmän lisätulon hän saa töihin mennessään. Vastaavasti, mitä ankeampaa opiskelijalla on, sitä suuremman lisätulon hän voi saavuttaa siirtymällä nopeasti työelämään. Tämä on se, mitä hallitus linjauksillaan tavoittelee. Tästä ei pidä päätellä, että kannattaisin (tai vastustaisin) hallituksen opiskelijoihin kohdistuvia linjauksia. Tekstin tarkoituksena on vain ja ainoastaan selventää, miten raha oikeasti motivoi ja miten ei. Tarkoituksena ei ole ottaa kantaa itse asiaan.
Se, mihin toisaalta voin ottaa kantaa, on Suomen nykyinen palkkaus- ja työehtosopimusjärjestelmä. Suomessa on yhdenvertaisuuden nimissä ja Ay-liikeen rautaisen nyrkin alla päädytty poistamaan tavalliselta työntekijältä mahdollisuus vaikuttaa omiin tuloihinsa. Näin ollen olemme luoneet järjestelmän, jossa valtaosalle työntekijöistä rationaalinen valinta on maksimoida työpanoskohtaista palkkaansa minimoimalla näkemäänsä vaivaa. Näin on, koska ansaitsemaansa palkkaan he eivät koe voivansa vaikuttaa.
Valtio puolestaan on tuloerojen pienentämiseen tähtäävillä veroratkaisuilla entisestään vähentänyt syitä tehdä töitä ja nähdä vaivaa. Voi olle, että suuret tuloerot eniten ja vähiten ansaitsevien välillä on todellinen yhteiskunnallinen ongelma, mutta ongelma on myös se, että samaa työtä eri tasoisesti tekevien tuloerot ovat liian pienet. Liian pieni mahdollisuus vaikuttaa tuloihinsa omalla panoksellaan tappaa motivaatiota ja samalla suomalaisten yritysten kilpailukykyä. Paikallista sopimista lisäämällä Suomea voitaisiin viedä tältä osin parempaan suuntaan, mutta valtansa menettämistä pelkäävät liitot eivät tietenkään sitä halua. En tosin pidä paikallista sopimistakaan minään ihmelääkkeenä, mutta askel oikeaan suuntaan se olisi.
Kirjoituksen loppu meni vähän poliittiseksi, mutta sallittakoon se tämän kerran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)