Saiturin "Jos se tuntuu pahalta, teet sen väärin!" -kirjoituksen inspiroimana ajattelin avata hieman omaa ajattelutapaani aiheeseen liittyen. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että pahalta säästäminen ei saa tuntua, mutta mielestäni se ei vielä riitä. Onnistuakseen säästämisen pitää tuntua hyvältä. Näin ollen en ole samaa mieltä, kun Saituri sanoo:
"Ei säästämisen tarvitsekaan olla mielenkiintoista tai motivoivaa. Itse asiassa, oikein tehtynä sen ei pitäisi tuntua elämässä yhtään miltään, vaan rahaa vain jää yli."
Itse näen asian siten, että ihmisen pitäisi pyrkiä saamaan nautintoa säästämisestään, jolloin tarpeettomat ostokset on helpompi jättää tekemättä. Mietitäänpä vaikka tilannetta, jossa ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hänen pitää päättää, ostaako kivan esineen vai ei.
Jos ihminen ajattelee, että "pitäisi säästää, mutta ei siinä ole mitään kivaa", hän helposti päätyy ostamaan sen esineen, koska hänen vaihtoehtonsa ovat:
1) mielihyvää tuottava esine
ja
2) ei mielihyvää.
On helppo arvata, että mielihyvä vs ei mielihyvää -päätöksenteko päättyy useimmiten mielihyvän voittoon.
Jos taas ihminen saa mielihyvää säästämisestä, hänen vaihtoehtonsa ovat:
1) mielihyvää tuottava esine
ja
2) mielihyvä siitä, että on vastustanut kiusausta ja onnistunut tämän itsekurin avulla lisäämään varallisuuttaan.
Tämä päätöksentekotilanne johtaa selvästi useammin kakkosvaihtoehdon voittoon kuin aikaisempi. Tavaran jäädessä hyllyyn ei tarvitse jäädä harmittelemaan sitä, mitä on menettänyt, vaan voi nauttia siitä mitä on saavuttanut.
Näin ollen olisi tärkeää miettiä, millä tavalla säästämiseen ja kuluttamattomuuteen voi liittää mielihyvää. Mielestäni yksi tärkeinpiä keinoja on mittaaminen. Ihmiseläin nauttii eteenpäin menemisen ja kehittymisen tunteesta, joten säästömäärien ja kokonaisvarallisuuden kehityksen mittaaminen antaa säästäjälle hyvin samankaltaisen mielihyväpiikin kuin kuluttaja saa ostamisesta. Tavallaan rahan laittamisen säästöön voi nähdä ihan samana asiana kuin tavaran tai palvelun ostamisen. Kenkien sijasta ostamisen kohteena on vain osake. Erona on lähinnä, että säästämisessä ostaa pitkän tähtäimen tarpeita, kun taas kuluttamisessa ollaan pääasiassa pikatyydytyksen perässä. Tästä huolimatta molemmista palkintona on dopamiinipiikki ja hyvä olo. Jos tätä ei saa, tulee säästöprojektista tarpeettoman vaikea tehtävä.
Nautintoa voi myös lisätä konkretisoimalla ajatuksissaan sitä, mitä säästämisellä tavoittelee. Jos päätöksenteko on vain "Kulutanko vai säästänkö?", niin kuluttamisen valitseminen voi tottumattomalle olla helppo valinta. Jos taas päänsisäinen keskustelu on, että "Kulutanko vai vapautanko perheeni siitä pahasta olosta, jonka loppumaton rahasta murehtiminen meille aiheuttaa", niin itsekäs kulutuspäätös on jo paljon vaikeampi tehdä. Kulutuspäätöksen voi tuolloin hymyssä suin jättää tekemättä, kun voi samalla kokea tekevänsä hyvää perheensä hyväksi.
Voi olla, että emme Saiturin kanssa loppujen lopuksi ole kovinkaan eri mieltä aiheesta. Hänen tekstistään käy ilmi se, että hän tarkastelee tilannetta matkaa vähän pidempään käyneen näkökulmasta. Pitkällä tähtäimellä säästämisen motivoiva vaikutus väistämättä pienenee, koska lisätyn pääoman suuruus suhteessa omaisuusmassan arvonmuutoksiin alkaa tuntua niin pienelltä. Minä taas tarkastelen tilannetta sellaisen näkökulmasta, joka on vielä matkansa alkutaipaleella. Toisaalta uskoisin, että useimmilla ongelmana on juuri se aloittamisen motivaation löytäminen, ja että pitkän tähtäimen motivaatio-ongelmat koskevat aika harvaa. Näillä harvoillakin todennäköisesti on jo melko paljon säästössä, joten heidän murheensa ei ehkä yleisesti ottaen ole niin tärkeä. Heille itselleen asia on luonnollisesti tärkeä ja siten heille Saiturin teksti voi antaa hyödyllistä tietoa elämän suunnittelua varten.
Heh. Juu, ei tästä nyt kovin suurta erimielisyyttä asiasta saa aikaan. Hyvä, että keskustelua syntyy, sitä tarvitaan!
VastaaPoistaKatsomme asiaa tosiaan hieman eri näkövinkkelistä. Ymmärrän kyllä miksi tuosta ajattelusta on vaikea saada kiinni kovin helposti, koska availen ajatukset auki sitten myöhemmin. Ehkä se mitä sanon aukeaa sitten helpommin.
Tiivistettynä kuitenkin ajoin takaa sitä, että juuri tämän mainitsemasi kierteen:
"Jos taas ihminen saa mielihyvää säästämisestä, hänen vaihtoehtonsa ovat:
1) mielihyvää tuottava esine
ja
2) mielihyvä siitä, että on vastustanut kiusausta ja onnistunut tämän itsekurin avulla lisäämään varallisuuttaan."
eliminoiminen kokonaan tekee sen, että rahaa yksinkertaisesti jää yli luonnostaan ilman, että sitä pitää erikseen miettiä. Olennaista ei siis mielestäni ole tuntea suurempia värinöitä siitä, että lompsan pohjalla on enemmän pätäkkää, kuin vaikka se - jälleen uusi - sisustuslamppu kaapin päällä.
Olennaista on opetella pohtimaan ja ymmärtämään miksi se himoittu tuote ylipäätään jotakin värinöitä herättää, ja hankkiutua tuosta tuhoisasti kohdistuvasta mielihyvän kierteestä eroon.
Kun asiaa lähestyy tältä kantilta, ei silloin ole mitään toisiinsa ristiriitaisia tavoitteita ylipäätäänkään, vaan voi keskittyä muuhun jonkinlaisen jatkuvan hammastenkiristelyn sijaan.
Mutta niin kuin sanottua, tarkastelen tuota myöhemmin paljon pidemmin. Nyt se tuli yksinkertaistettua jo niin pahasti, että asia melkein menettää merkityksensä... :)
Mielenkiinnolla odotan pidempää tarkasteluasi.
PoistaSe, mikä minulla oikeastaan tuossa tökkii, on ajattelu, että ristiriidasta voisi päästä eroon. Esimerkiksi minä voin kyllä kokea jopa ilmaisten turhien tavaroiden (sisustuslamppujen) saamisen erittäin vastenmieliseksi, mutta kaikilla meillä on jotain, mitä haluaisimme saada. Esimerkiksi matkailu voisi olla kohde, johon hyvinkin tehokkaasti voisi käyttää kaikki rahansa ja joka tutkitusti kulutusta paremmin lisää onnellisuutta. Näin ollen, vaikka "turhasta" (tai tuhoisasta) kulutuksen kierteestä pääsisi eroon, niin silti on niitä "oikeasti hyviä" rahankäytön kohteita, joihin ei niihinkään kannata määräänsä enempää käyttää rahojaan ylijäämän kustannuksella. Tuolloinkin joutuu kohtaamaan ristiriitaa tavoitteidensa välillä, vaikka se onkin helpompi käsitellä oikeiden tapojen ja rutiinien avulla.
Lueskelin tuon saman Saiturin kirjoituksen ja katsoin sen A-talk pätkänkin ja olin aikeissa myös kirjoittaa aiheesta.
VastaaPoistaMinä ymmärsin asian niin, että säästämisen ei tarvitse motivoida ihmistä. Säästäväisyys on tapa, joka muokkaa ajatus- ja arvomaailmaa ja siten ihminen ei edes halua tuota tuotetta. Tällöin valintaa ostamisen ja ostamatta jättämisen välillä ei ohjaa "kivaa vs ei kivaa".
Joo eihän sen tarvitse motivoida, mutta motivoituneena usein saa parempia tuloksia kuin vain tapojen orjana kulkien. Kuluttamattomuuden tavan rutiinin luomalla tosin pystyy välttämään useimmat houkutukset, mutten silti ole valmis hyväksymään sitä, että ihminen pystyisi luopumaan kaikista rahaa vaativista mieliteoistaan. Esim. minä olen vuosia halunnut uutta telkkaria, mutten ole sitä ostanut, kun ei ole ollut pakko. Tuo ostamattomuus ei ole ollut minulle kovinkaan vaikeaa säästäväisten tapojeni takia, mutta silti houkutus on jatkuvasti olemassa ainakin jollakin tasolla ja periaatteessa joudun tekemään valinnan aina, kun kävelen elektroniikkaosaston läpi. Jos yhtäkkiä menettäisin impulssinhallintakykyni, niin pystyisin helposti kuluttamaan nopeasti kaikki säästöni. En usko, että kukaan muukaan on noussut niin paljon halujensa ja mielitekojensa yläpuolelle, että hänelle ei kävisi samoin, jos hän menettäisi kykynsä hallita impulssejaan. Se, että ostamattomuus on tällä hetkellä suurimmalta osin helppoa ja vaivatonta, on uskoakseni vain harha, johon ei kannata liikaa tuudittautua.
PoistaMutta vaikea tähän on oikeasti laajemmin kantaa ottaa. Peilaan tässä koko ajan itseeni ja omaan päänsisäiseen keskusteluuni ja yleistän siitä asioita muihinkin ihmisiin. Voihan olla, että jonkun muun pään sisällä tapahtuu ihan erilaisia asioita.