maanantai 13. maaliskuuta 2017

Uravinkit: Kilpailu töistä

Edellisen kirjoitukseni Uravinkit: Työnhaun yhtälö kommenteissa nimimerkki Violacea kertoi (tiivistäen), kuinka hän ei pidä siitä, että joutuu kilpailemaan työpaikoista muiden kanssa. Tämä näkökulma ansaitsee mielestäni tarkempaa tarkastelua, joten päädyin kirjoittamaan siitä tämän kokonaan oman kirjoituksensa.

Kirjoitin jo blogini ensimmäisenä vuonna, että en mielestäni ole kilpailuhenkinen. Näkisin siinä olevan selkeitä etuja, kun ei keskity kilpailemaan muiden kanssa, vaan pyrkii ainoastaan kehittämään omaa osaamistaan. Jos on itseensä keskittymisen johdosta niin hyvä kuin voi olla, sitä vaan sattuu pärjäämään myös "kilpailussa" muita vastaan, vaikka kilpaileminen ei olekaan itsetarkoitus.

Tässä yhteydessä voisin linjastani poiketen paljastaa hieman taustoistani. Olen nuorena harrastanut pikajuoksua. Olen jo tuolloin oppinut, että treenaamalla hiotaan suorituskykyä huippuunsa ja kisoissa ainoastaan testataan, mihin asti ollaan päästy. Jos jollekin ei pärjää, se tarkoittaa vain sitä, että itse ei ole tullut tehtyä vielä tarpeeksi töitä ja toinen selvästikin on. Kilpailuelementti oli mukana oikeastaan ainoastaan siinä, että tiukassa kisassa oli helpompi juosta se oma ennätysaika kuin silloin, kun oli ylivoimainen. Iron sharpens iron.

Toisaalta olen urheilupiireissä nähnyt paljon niitä äärimmäisen kilpailuhenkisiäkin ihmisiä. Monelle heistä tuo tuntuu myös sopivan (ainakin tulosten valossa). He saavat siitä kilpailusta motivaatiota ja he tekevät sen johdosta kovempaa töitä ja antavat kaikkensa kilpailutilanteessa. Olen välillä jopa harmitellut sitä, etten ole enemmän kilpailuhenkinen.

Ei olekaan itsestään selvää, kumpi on parempi toimintatapa. Ilman kilpailuhenkeä voi keskittyä enemmän itseensä ja osaamiseensa, ilman suurempaa stressiä siitä, miten pärjää muita vastaan. Kilpailuhenkisenä puolestaan on helpompi löytää motivaation lähde sille kovalle työlle, jota kovasti kilpaillussa tilanteessa pärjääminen vaatii.

Jos nyt palataan urheilun maailmasta työnhakuun, niin kannattaa harkita, mikä on se itselle sopiva ajattelutapa. Saako kilpailusta voimaa vai aiheuttaako se vain ahdistusta? Jos kilpailu ahdistaa, niin kannattaa kilpailun sijasta pyrkiä ajattelemaan, että paras voitti ja että niin kuuluukin olla. Olisihan se kamala maailma, jossa huonommat saisivat työpaikkoja parempien edeltä. Oma tehtävä on vain pyrkiä olemaan entistä parempi, niin että jonain päivänä on itse se parempi hakija. Työnhakutilanne on se testi, jossa katsotaan kuinka pitkälle on päästy, mutta se ei absoluuttisesti määrittele ihmisten paremmuutta. Testin jälkeen analysoidaan uudestaan, mitä pitäisi kehittää, ja valitaan toimenpiteet sen mukaan.

Toistaalta, jos kilpailusta saa motivaatiota, niin siitä vaan käyttämään kilpailutilannetta energian lähteenä. Ei siinä ole mitään vikaa. Tulokset saavat puhua puolestaan. Ja tuloksella en tarkoita pelkästään työnhaun tulosta, vaan myös sitä, kuinka paljon elämästä nauttii työtä hakiessa. Kilpailun miettiminen ei kannata, jos se ahdistaa. Kilpailutilanteen kieltäminen puolestaan ei kannata, jos olo on motivoituneempi ja energisempi "taistelussa muita vastaan".

Ihmisillä on varmasti luonnostaan taipumus tietynlaiseen ajattelutapaan, mutta uskon vahvasti, että omaan kilpailuhenkisyyteenkin voi vaikuttaa asennemuutoksella. Jos siis et ole tyytyväinen omaan ajattelutapaasi tai sen vaikutuksiin elämässäsi, niin kannattaa kokeilla suhtautumisen muutosta. Vaikka olisin väärässä muutoksen mahdollisuudesta, niin kokeilemalla ei menetä mitään.



5 kommenttia:

  1. Juu tosiaan, en ole yhtään kilpailuhenkinen, mutta koen joutuvani kilpailemaan.

    Luulen ymmärtäväni kyllä, miten sä koet olevasi vapaa olemaan kilpailematta muita vastaan, ja tavoitteesi on vain kehittää itseäsi, ja nautit siitä kehittämisestä.

    Itse vain koen tilanteen faktuaalisesti olevan se, että jos ja kun haluan työpaikan, mun on pakko kilpailla. Enkä koe kilpailevani itseäni vastaan, vaan muita vastaan.
    Se, että muut saa työpaikan, enkä minä, johtaa mut tietenkin ajattelemaan, että ne vaikutti jollain tavalla paremmilta kuin minä. (Ja toivottavasti olikin, olisi tosiaan tyhmää, että huonommat saisi työtä parempien sijaan.) Tästä saattaa pitkään jatkuessa tulla epämääräisiä riittämättömyyden ja huonouden fiiliksiä, varsinkin kun ei tiedä, millä tavalla itse vaikutti huonommalta. Sen sijaan, että mussa syttyisi sisäinen motivaatio pyrkiä kaikin keinoin paremmaksi, koen nimenomaan ulkoista painetta siihen, että en ole suhteessa muihin tarpeeksi hyvä. Koen siis raskaaksi sen, että työllistymistestin jälkeen ylipäätään tulee se olo, että muiden mielestä mun pitäisi tehdä itsestäni parempi, että en ole tarpeeksi hyvä tällaisenaan, että koko ajan pitäisi pinnistellä paremmaksi. Mun tavoitteena on saada sopiva työpaikka, ja pyrin siihen tosissani, mutta joskus tuntuu siltä, että sen saavuttaakseni mun pitäisi olla niin erilainen, että en siihen ikinä kykene.

    Onneksi en sentään liitä omaa arvoani ihmisenä siihen, miten menee työrintamalla. Ajattelen, että riitän kyllä itselleni tällaisena kuin olen, vaikka en tunnu monellakaan tavalla olevan oikeanlainen muiden mielestä. Olen tehnyt, ja taidan kyllä vähän tehdä edelleen, töitä sen kanssa, että en liikaa miettisi sitä, mitä muut musta ajattelee.

    Tajusin muuten juuri, että ehkä mun on loppujen lopuksi psyykkisesti helpompi ajatella, että kilpailen muita vastaan. Että olisin itsenäni kyllä hyvä, mutta en vain niin hyvä kuin muut, itseäni paremmat. Helpompaa siis verrattuna siihen, että ajattelisin, että en ole tällaisenaan hyvä ja riittävä, ja itseä on pakko kehittää.
    On siis helpompi ihan pikkasen ärtyä ja ahdistua siitä, että joutuu kilpailemaan muita, itseään parempia vastaan, mutta itsekin on hyvä, kuin ahdistua ja lannistua suuresti siitä, että itse ei ole niin hyvä, kuin pitäisi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoisia pohdintoja. Kiitos kun jaat sen minun (ja muiden lukijoiden) kanssa.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen aihe ja keskustelu, kiitokset!

    En tiedä onko minulla vähän nihilistinen asenne, mutta loppupeleissä tämä meidän kaupungistunut ja järjestäytynyt elämänmuotommekin on omanlaista eloonjäämistaistelua. Ei vaan enään kirjaimellisesti ravinnosta taikka suojasta, vaan enemmänkin mielekkäästä elämästä ja toimeentulosta.

    Tämä tarkoittaa sitä, että nokkelimmat / röyhkeimmät / vahvimmat saavat parhaimmat duunit ja eniten pelimerkkejä. En sano, että tämä on hyvä juttu, en itsekään pidä siitä, mutta en oikein usko että muulla tavalla saadaan (edes näinkään) toimivaa yhteiskuntaa aikaiseksi.

    Toki on hienoa, että meidän ei enää tarvitse taistella jokapäiväisestä banaanista viidakon tapaan ja moni voi toteuttaa itseään ja rikastuttaa muidenkin elämää eri tavoin. Mutta kilpailuasetelmista kokonaan poispääsy on minusta valitettavasti utopiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on. Kaikki ei voi voittaa ja jos kaikki luopuisivat halusta päästä kukkulan huipulle, niin mistä yhteiskunnallinen kehitys?

      Poista
    2. Harva pyrkii "huipulle", koska se huippu on jotain aivan järjetöntä :D
      Minulle ainakin riittää, että tietaan järkevän summan rahaa joka kuukausi ja pystyn säästämään siitä tulevaisuuteen.

      Poista