Takana muutama kuukausi (muka)yrittäjyyttä

Olen nyt muutaman kuukauden ajan ollut virallisesti yrittäjänä ja voisi olla hyvä paikka avata vähän tuntemuksia.

Ihan alussa huolenani oli, että menetän tuntumani työntekoon, jos en heti alusta alkaen ala tekemään töitä yritykseni eteen, vaikka toisaalta koin tarvitsevani ja ansainneeni vähän lomaa hektisten työvuosien jälkeen.

Löysin kuitenkin nopeasti työnteon suhteen mielestäni ihan hyvän tasapainon sillä, että tein joka päivä vähän jotain myös yritykseni eteen, mutta stressaamatta ja tekemättä liikaa, jotta aikaa jää muullekin (mm. urheilulle).

Jälkikäteen huomasin kuitenkin silti ottaneeni turhaa painetta työnteon suhteen. Kävi nimittäin niin, että saatuani ensimmäisen asiakkaani, päädyin hyvin nopeasti lopettamaan yhteistyön kyseisen asiakkaan kanssa, koska en kokenut yhteistyömme toimivan. Tässä vaiheessa koin samalla henkisen vapautumisen yritystoiminnan paineista. Ensimmäisen asiakkaan saaminen ja siitä tietoisesti luopuminen herättivät nimittäin minut siihen, että pystyn saamaan asiakkaita, mutta asiakkaiden saaminen heti tähän alkuun ei ole minulle tärkeää.

Tulin nimittäin siihen tulokseen, että en tule tekemään töitä rahan takia, vaan jokaisen asiakkaan on enemmänkin annettava minulle jotain sisältöä elämään kuin rahaa. Sen rahapuolen uskon hoituvan itsestään tavalla tai toisella. Luotan nimittäin omaan ammattitaitooni (sekä säästöihini) ja uskon rahaakin tuovia projekteja tulevan vastaan ennemmin tai myöhemmin, vaikka en tähän alkuun aktiivisesti itseäni myisikään ja asiakkaita etsisi.

Siihen asti, kun töitä alkaa tulla orgaanisesti verkkosivujen kautta tai päädyn alkaa aktiivisempaan myyntityöhön, koen tällä hetkellä tärkeämmäksi ja mielekkäämmäksi keskittyä uusien asioiden opiskeluun (suoritin tässä mm. APV1 ja APV2 -tutkinnot) sekä sijoitusteni hallinnointiin. Keväällä käyttöön ottamani optiostrategia on ainakin ollut mielenkiintoista ja toistaiseksi kohtuullisen tuottavaakin touhua. On myös ihan mielenkiintoista miettiä, miten nykyinen hieman liian pienen varallisuuden saisi tuottamaan elinkustannuksiini tarvitsemani määrän rahaa ilman romahdusta kestämätöntä riskiä.

Käytännössä ongelma on siinä, että pitämällä muutaman kymppitonnin rahaa käteisenä tiedän voivani niiden turvin elää isommankin romahduksen yli ilman, että rahat loppuvat kesken. Toisaalta se käteisenä pidetty summa on pois tuottavista sijoituksista. Tuottojen näkökulmasta minun kannattaisi pistää kaikki rahani heti kiinni sijoituksiin ja vähän lainasijoituksia päälle, koska silloin saisin ainakin laskennallisesti elinkustannukseni katettua keskimääräisellä tuotolla. Mutta kun se riski...

Ihan hyvä olisi, jos nyt saataisiin joku kymmenien prosenttien romahdus pörsseihin, jolloin olisi mahdollista ostaa pienemmällä hankintahinnalla isommat osinkotuotot. Ja kun ilma olisi hävinnyt kursseista, niin kurssilaskujenkin riski olisi tuolloin pienempi.

Toinen hyvä vaihtoehto olisi myös se, jos kurssit jatkaisivat nousua samalla kulmakertoimella kuin ne ovat nousseet viimeiset kolme vuotta. Sillä tahdilla tuotot riittäisivät elinkustannusteni kattamiseen ilman lisävipuakin. Ikävä kyllä vaan se romahdus on joka tapauksessa vastassa ennemmin tai myöhemmin.

Vielä yksi mielenkiintoinen seurattava asia tässä muutostilanteessa on ollut itseni vertaaminen bloggaaja-kollegaani P.Ohattaan ja hänen kokemuksiinsa. Näen hänessä paljon samaa kuin itsessäni (mm. taipumus alkuinnostuksen jälkeen kyllästyä työjuttuihin niiden muuttuessa rutiiniksi). Muistelisin, että hän on aikaisemmin jo pari kertaa jäänyt pois töistä elämään omaisuutensa varaan, mutta sitten suhteellisen nopeasti on kuitenkin palannut työelämään, kun ei ehkä rohkeus vielä täysin riittänytkään pelkästään sijoitusten varassa elämiseen. (Jos P.Ohatta päädyt lukemaan tätä, niin kuulisin mielelläni näkemyksesi onko muisti-/mielikuvani oikein?). Itselläni en ole huomannut tällaista painetta palata työelämään. Pikemminkin päinvastoin. Vapaus 8-16 elämästä maistuu liian hyvälle nyt, kun sen makuun on päässyt.

Se maistuu jopa niin hyvälle, että ymmärrykseni pitkää uraa tai pitkää päivää tekeviä ihmisiä kohtaan vähenee vähenemistään. En ymmärrä, miten joku voi ajatella sen palkalla ostettavan tarpeettoman rojun voivan korvata sen rasituksen ja ajanmenetyksen, jonka perinteinen uraputki aiheuttaa. Ymmärrän toisaalta niitä, jotka tekevät pitkää päivää, koska nauttivat työstään, mutta en niitä, jotka vaan valittavat ja valittavat työstään, mutta silti eivät tee mitään muutosta korjatakseen tilanteen. Ymmärrätkö sinä?