Entä ne rikkaat?

Edellisessä kirjoituksessani Villen tarina käsittelin minulle hieman epätyypilliseen tapaan tämän hetken poliittisia ongelmia. Pyrin pääsääntöisesti välttämään poliittisia kirjoituksia tässä blogissa, mutta kun kyse on hyvin vahvasti rahaan ja onnellisuuteen liittyvä aihe, niin en malttanut pysyä siitä erossa.

Kirjoituksessa maalasin kärjistettyä kuvaa kiukuttelevasta kansanosasta, joka ei osaa katsoa omaa menetystään pidemmälle. Kirjoitus herätti yllättävän vähän keskustelua kommenttiosiossa, mutta tuli sinne sentään tarkemman käsittelyn arvoinen kommentti rikkaisiin/hyvätuloisiin kohdistuvista leikkauksista/veronkiristyksistä.

On varmasti ihan totta, että rikkaat kiroavat heihin kohdistuvia kiristyksiä aika samalla tavalla kuin köyhemmätkin. He vain todennäköisesti pysyvät hiljaisempana, koska he tietävät, etteivät hyvätuloisten huolet ole yhtä suosittuja kuin köyhien ja niiden korostamisesta saa helposti negatiivisen leiman otsaansa.

Totta on myös, että eivät rikkaat todennäköisesti pääomatulojaan vähennä sen takia, että verotus kiristyy. Ehkä veroja saatetaan lykätä, mutta pääomatuloja ei vähennetä pitkällä tähtäimellä. Toisaalta on hyväksyttävä myös Oksaharjun korostama seikka siitä, että rikkaiden verosyistä tekemän maastamuuton aiheuttamaa aukkoa verotuloissa on todella vaikea paikata.

Jo rikastuneiden lisäksi on kuitenkin toinen kansanryhmä, joka usein vastustaa äänekkäästi rikkaisiin kohdistuneita kiristyksiä vaadittaessa tai suunniteltaessa. Kyseessä ovat ne ihmiset, jotka näkevät sen haaskatun potentiaalin, joka syntyy siitä, että rikastumisesta tehdään liian vaikeaa. Mitä korkeampaa verotus on, sitä enemmän täytyy tehdä töitä saavuttaakseen enemmän. Mitä vaikeampaa elintason tai varallisuustason nostaminen on, sitä useampi valitsee, että taidanpa mieluummin yrittää vähemmän ja tyytyä samaan kuin kaikki muutkin.

On myös tärkeää huomata se, että tuon vähemmän yrittävän elämä ei tuosta päätöksestä heikkene. Hän on optimoinut elämänlaatunsa ottamalla rennommin, kun hän olisi vaihtoehtoisesti voinut tehdä lisää tunteja ja nähdä enemmän vaivaa lisätäkseen tulotasoaan. Ne, joka tuosta päätöksestä oikeasti kärsivät, ovat ne ihmiset, jotka olisivat saaneet hänen ahkeruutensa seurauksena työpaikan, tai ne, jotka olisivat eläneet hänen lisätuloistaan maksamillaan veroeuroilla. Valtion päätös haluta yli 50 % hänen lisätuloistaan johtaa siihen, että valtio saa tuon prosenttiosuuden nollasta, kun esimerkiksi 40 %:lla valtio olisi saanut tuon osuuden paljon isommasta piirakasta. Sen lisäksi tuosta yritteliäisyydestä seuraavat uudet työpaikat olisivat maksaneet oman osuutensa yhteiseen pottiin.

Tämä vaikutus ei koske pelkkiä yrittäjiä. Otetaan esimerkiksi joku raudanluja myyntimies, joka myy vuosittain kahdella miljoonalla työnantajansa tuotteita saaden niistä 5 %:n provision eli 100 000 € (ja kyllä, nämä ovat ihan realistisia oletuksia). Hän katsoo valtion tuloveroasteikosta maksavansa jokaisesta lisäeurosta valtiolle 31,75 % veroa, minkä lisäksi hän maksaa kunnallisveron, YLE-veron, kirkollisveron ja työntekijän osuuden sivukuluista. Yhteensä pitkälle yli 50 % siis. Hän miettii, että pidentämällä työviikkoaan 10 tunnilla (ilman mitään lisiä tietysti) hän voisi kasvattaa myyntiään puolella miljoonalla, mikä toisi hänelle 25 000 € lisää provisiota vuodessa. Hän kuitenkin laskee, että hänelle tulisi kouraan "vain" 10 000 € vuodessa, joten ei pidä tuota lisäpanostusta sen vaivan arvoisena (koska hänellä kuitenkin on jo valmiiksi todella hyvät tulot). Näin ollen hän pitää mieluummin sen 10 tuntia viikossa vapaana muihin huvituksiin. Hän ei harmittele saamatta jäänyttä provisiota, vaan nauttii tuosta lisääntyneestä vapaa-ajasta. Ajatus rikkaiden rankaisemisesta ei siis edes paikkansa.

Entä kuka myyntimiehen päätöksestä kärsii? Puolen miljoonan lisämyynti olisi tarkoittanut, että yrityksen olisi pitänyt palkata kaksi uutta työntekijää täyttämään nuo tilaukset, joten nuo työttömänä pysyvät työntekijät kärsivät. Valtion menetykset puolestaan ovat niin laajat, että ne vaativat oikein listan:
- Valtio ei saa arvonlisäveroa lisämyynnistä.
- Valtio ei saa tuloveroa yrityksen parantuneesta tuloksesta.
- Valtio ei saa osinkoveroa yrityksen omistajien jakaessa tuon tuloksen yrityksestä itselleen.
- Valtio ei saa veroja noiden kahden työntekijän palkasta.
- Valtio ei saa sitä reilusti yli 50 %:n veroa myyntimiehen lisätuloista.
Jätän varmasti jotain myös huomioimatta. Taloudessa usein toiminnan kerrannaisvaikutukset ovat laajat. Ainakin kärsijöinä ovat vielä ne, jotka joutuvat niiden leikkausten ja kiristysten kohteeksi, joihin valtio on pakotettu tulopuolen ongelmien takia.

Vääriin johtopäätöksiin johtaa myös se, että koska valtaosa ihmisistä ei todennäköisesti reagoi veronkorotuksiin omaa toimintaansa ja yritteliäisyyttään vähentäen, se saa ihmiset kuvittelemaan, että kukaan ei toimi näin. Tämä on kuitenkin koko kansan tasolla selvästi virheellinen ajattelutapa ja tosiasiassa jokainen veronkiristys saa lisää ihmisiä mieluummin valitsemaan vapaa-ajan kuin ahertamisen. Vaikka yksittäisen ihmisen kohdalla reagoimattomuuden todennäköisyys olisi 99 %, niin isossa mittakaavassa se tarkoittaa että yksi sadasta tulee muuttamaan käyttäytymistään. Kun tämän kertoo miljoonilla Suomalaisilla, niin se on jo iso ryhmä ihmisiä ja tulee yhteiskunnalle todella kalliiksi. Mistä Suomeen syntyy seuraava Nokia, jos kaikki kykenevät ihmiset ajattelevat "Ei maksa vaivaa" tai "Teen tämän ulkomailla, koska siellä työnteko kannattaa".

Sen sijaan, että sorrumme siihen, mitä Oksaharju varsin osuvasti kutsuu populismiksi, meidän tulisi pitää huolta, että yhteiskunnassamme on jatkossakin kaikissa tuloluokissa kannustimet yrittää parhaansa. Se olisi meidän kaikkien etu.